Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta

by J. A. Friis

Pikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa. Vähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt Karasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän oli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät aikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen vaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien muistot kodista Karasjoella.

Seuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja onnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja povessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi taas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.

VIII.

Mellet ja Laila koulussa.

Aika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli nyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat saaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella tentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia tuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet merenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä etenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä tytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut itselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.

Nuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen, makasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun vaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin tekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla asunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja Jaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi, joka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan tunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan himmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta, kuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät häntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli hienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa, jotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi eri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä lapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja kokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos hän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä ollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta nyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket jalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin lämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko kasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta kumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin kasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen lappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli Lappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat olivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu hopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet punaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä Norjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat somimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.

Tunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin, että he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille melkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että vanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat olla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin lapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi täytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja pahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.

Sekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä monta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun hän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä tavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti, kuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se tuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä oli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään kunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista, linnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja synnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin itsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki ulkomuistista.

Jaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli suosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää lapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia käyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja niinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin tytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli paljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli Jaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki kaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet voitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille opettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton kuin Mellet.

Jaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He saivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli erinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien purojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata kaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt kiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän tuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes tunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa ja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä puristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari pyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin nenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä tempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa on saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä: "njodsastet". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen virran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen kilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi vielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä kolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja seisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun se ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja kysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä heille.