"Se ei käy päinsä," sanoi Jaampa, "virta on liian syvä, mutta jos olet kiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle."
"Tuo se meille, Jaampa kulta!" huusivat molemmat.
Jaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän viskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli tuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut, puoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja seurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi Jaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa ja maksaa hänelle kilin hinnan.
Mutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen riekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja vähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä katsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä makaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt ansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei hän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen päivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin näyttämään saalistaan vanhemmilleen.
Sillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja sattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa. Hän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli sitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti Laila:
"Minä olen saanut riekon, minä," ja näytti riekkoa Mellet'ille.
"Minä olen ampunut riekon, minä!" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti hänkin riekkoansa.
"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua," sanoi Laila, "mutta sinun riekkosi ei ole niin soma kuin minun!"
"Eikö minun riekkoni ole soma?" huudahti Mellet närkästyneenä.
"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin lumi!"