"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen olen ampunut," sanoi Mellet mahtavasti.
Seuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt paistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista koiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi hohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.
"Maistappas minun riekkoani", sanoi Laila Mellet'ille, "niin saat nähdä, kuinka makea se on!"
"Maistappas sinä tätä", sanoi Mellet vuorostaan, "se on kyllä yhtä hyvä."
"Luulenpa että minun on parempi," pitkitti Laila, "ja koirani,
Mustikin, arvelee samaa."
"Maistappas minun riekkoani äiti", sanoi Mellet, "eikö se ole hyvä?"
"Se on erinomaisen hyvä!"
"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani", sanoi Laila, "eikö se ole parempi?"
"Voi njalgis, njalgis!" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.
Mellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat usein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa mäkirinteitä myöten telttejä kohden.