Laila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän ynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui Laila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista kiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva esine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä kiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja syntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti määkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan kilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.
Vuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa, valjastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila oli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä Koutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa asui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten tuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he kouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla. Laagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas ja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.
Hyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten, rehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, "jotka nyt jonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa". Tämä oli muuten Ruijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja Laila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten kieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen alla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan kristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen aikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että saivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774 lakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium lapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta mutkitta, että "lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä ja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän kristinoppinsa norjankielellä." Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset enää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita lähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja sen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo, jonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä. Kun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei heille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä arvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän vaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja norjankielellä. "Oikein autuaalliselta tuntuu," sanoo eräs pappi, "nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on semmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään, ikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki rientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja käsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään."
Aslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale tuosta kirjasta.
Pappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja kuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon pappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän Lappalaisten kesken oli tunnettu nimellä "Garra Hjortha" s.o. Kova Hjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa (1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli kuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se, joka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla. Monta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon vuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan noista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut suonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat herättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan "Tshjuorvok," s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli kehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat viettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee ollut totuuttakin pohjalla.
Nämä "huutajat", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan houraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin muidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen sitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat sovitetut Lappalaisten olojen mukaan: "joutsen oli tuleva nokimustaksi ja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena ja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin rohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat tiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja sota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset tappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin, viimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen nähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä." Kova Hjorth oli ollut erittäin ankara näitä "huutajia" kohtaan. Missä hän vaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta eli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki heidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän täytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen "huutaja" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan ylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä, papin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin taivaasta tulevalla äänellä:
"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa istuu hänen olkapäillään!"
Tämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen saamatta aikaan suurempia hairahduksia.
Mainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun. Tuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka otti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään puolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän käteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja oppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt annettiin.
Sitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän edistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi luonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien muistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta pääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät ymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi oppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten lapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista tekstiä.