"Poikasi ei ole niin taitava."
"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika."
"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä poika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän tulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille."
"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.
"Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi. "Eikö niitä enään tulekkaan?" "Ei tule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä".
"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen kieleen kuin meillä on".
"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi".
"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme", sanoi Laagje. "Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista ja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka kuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa kymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta asiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on meistä köyhä kieli".
"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme tarpeita, poroa ja muuta senkaltaista", sanoi pappi. "Sinä et saa unhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi tarpeita".
"Sinä puhut totta", vastasi Laagje nöyrästi, "meidän tulee etupäässä muistaa kuolematonta sieluamme".