Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta

by J. A. Friis

Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.

Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.

Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan, kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana, jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.

Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla. tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja" muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.

"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen, "esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."

"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat olla varma."

Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.

Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.

Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi. Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset, ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari, lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin, samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."