Nyt tiedämme kaikki, etteiwät koneet käy itsestään; sillä wokkia täytyy polkea, mylly tarwitsee tuulta tahi wesiwirtaa, kelloa täytyy wähän wäliin wetää, ja höyrykone waatii polttopuita ja wettä, sekä hoitoa monessa muussa suhteessa. Kaikkea tätä hankkia ja siitä pitää huolta on koneen mahdotonta, waan se seisoo liikkumatta, kunnes me annamme jonkun käytinwoiman waikuttaa siihen; ja se seisahtuu, ellemme katso että kaikki on säntillään. Ellei erittäin suurta käytinwoimaa tarwita, riittää meidän oma woimamme, esimerkiksi käsikiweä pyörittämään tahi wenhettä soutamaan. Mutta jos suurempaa woimaa on tarpeen, käytämme sitä warten wetoelaimiä, esim. auran edessä, tahi tuulta ja höyryä niinkuin esim. alusten käymistä warten.
Siis on todellakin wäärin sanoa, että koneet yksinään tekewät työtä, koskapa oikeastaan me ihmiset teemme työtä käyttämällä konetta yhdistettynä työaseena — aiwan samoin kuin käytämme yhdenkertaista weistä tahi wasaraa. Ja kun olemme lopettaneet työmme yhdellä työaseella, panemme sen syrjään tahi jätämme sen, sekä otamme esille toisia työkaluja, joita työssämme tarwitsemme.
Mutta toisia hywin moniosaisia työaseita löytyy, joita me joka päiwä käytämme woimatta niitä samalla tamoin panna pois. Meidän täytyy kätkyestä hautaan saakka kantaa niitä mukanamme. Mistä syystä? Syystä, että ne owat osia meidän omasta ruumiistamme. Tawallisesti me emme nimitä niitä työaseiksi, waan todellakin ne owat työaseita eli työnwälikappaleita. Jos nimittäin sanomme myllynkiwiä työaseiksi, joilla jauhamme jauhoja, miks'emme samalla tawoin sanoisi hampaita pureksimis-aseiksi, koska me niillä jauhamme rawinnon hienoksi, ennenkuin nielemme sen. Jos sepän pihdit owat työase, jolla hän pitää tulikuumaa naulaa alaisimella, miks'ei ole oma kätemme työase, jolla me pidämme kiinni kylmää naulaa, kun se lyödään seinään.
Samoin kuin koneen erityisillä osilla on määrätyt tehtäwänsä, kun koko kone on käymässä, niin on myöskin ruumiimme osilla kullakin toimensa täytettäwänä. Ja woidakseen täyttää tarkoitustaan, täytyy samojen osien kuulua itse ruumiisen. Niin eiwät muutamat ulos temmaistut hampaat eoi yksinään pureksia leipää, eikä silmä näe mitään, jos se on eroitettu ruumiista. Siis on myös tässä sopuinen yhdessäwaikutus osien kesken tarpeen; muuten ei kokonaisuus tee tehtäväänsä, s.o. ruumis ei pysy elossa.
Woi siis jossakin merkityksessä sanoa ruumiimme olewan hymin moniosaisen koneen. Mutta kuitenkaan se ei todella ole yksistään kone, waan jotakin ylewämpää. Koneita woimme ottaa hajallensa ja taas panna kokoon, waan ruumiin tärkeimmät osat omat eroittamattomat niin kauan kuin eloa kestää. Jos koneen osa kuluu, niin pannaan uusi samanlainen sijaan; eläwätä ruumista sitä wastoin ei woi sillä tawoin paikata, waan se woi sen sijaan panna itsensä kuntoon, sitä myöten kuin se kuluu. Kone tarwitsee jotakin, joka panee sen käymään, tarmitsee käytinwoimaa; waan eläwä olento elää ja liikkuu, jos niin saa sanoa itsestään, ja woi itse hankkia tarpeensa. Sanalla sanottu: kone on eloton kappale, ruumiimme taas on eläwä olento. Jälkimäinen woi osoittaa omaa itsewaraista toimintaa, ja on pienimpiin osiinsa saakka sanomattoman monimutkaisempaa rakennusta kuin oiwallisimmat koneemme.
Jos olemme selwään käsittäneet sen, mikä nyt on sanottu wälikappaleista, koneista ja koneen osista, sekä eläwistä kappaleista ja niiden erityisistä osista, niin tiedämme myös likipitäen mitä elimellä ymmärretään. Suomalainen sana elin on tietysti niinkuin moni muu sana myöhempinä aikoina keksitty, kun uusi käsite oli määrätyllä sanalla lausuttava. Se pääte, jolla se on johdettu sanasta “elän”, ilmoittaa sen olewan tekemisen wälikappaleen nimityksen ja tarkoittawan elämisen wälikappaletta. Se rajoittuu siis merkitsemään eläwää wälikappaletta eroitukseksi hengettömistä, ja elimiä owat siis ne wälikappaleet eli työneuwot, jotka owat eläwän ruumiin osia, ja joilla on määrätty tarkoitus täytettäwänä koko ruumiin eduksi. Ja koska eläwällä olennolla on semmoiset wälikappaleet, elimet, elonsa eri tarkoituksia warten, sanomme sen ruumista elinrakennukseksi eli elimelliseksi.
Oppiaksemme tuntemaan jonkun ruumiin rakennuksen menettelemme melkein samalla tawalla kun tutkiessamme koneen rakennusta ja luontoa. Otamme sen hajalleen määrätyssä järjestyksessä, osa osalta, ja elin elimeltä, sekä otamme siinä määrin niiden asemasta ja keskinäisistä suhteista toisiinsa. Veikkaamme sittemmin wielä yksityiset elimet kappaleiksi, saadaksemme tietää jotakin myöskin niiden sisällisestä luonnosta. Jo ensimmäisessä hajalleen otossa kadottaa elimellinen olento henkensä, emmekä woi — samoin kuin konetta tutkiessamme — yhteenliittää ja entiseen kuntoonsa saattaa ruumista; elinrakennus on ja jääpi kuoliaaksi. Tutkimisessamme saamme siis todellakin ainoastaan tietää minkä kaltainen kuollut, waan ei mimmoinen eläwä ruumis on. Waan koska elimet, niinkuin jo näkee teurastetusta eläimestä, ei niin äkkiä muutu kuoleman jälkeen, saamme siitä kaikessa tapauksessa kuwan myös elämien elinten asennosta, ulkonäöstä ja rakennuksesta. Se on tämä meidän tietomme, joka on yhdistetty yhdeksi tieteeksi, jolle on annettu nimi anatomia eli oppi elimellisten olentojen ruumiin rakennuksesta.
Tietomme tästä on sangen lawea, waan kuitenkin wähäinen katsoen kaikkeen siihen, mikä woidaan oppia, sillä joka päiwä ilmautuu uusia kysymyksiä. Jos kuitenkin asia on oppia tietämään ainoastaan yleiset pääseikat esim. jonkun kotieläimen ruumiinrakennuksesta, niin ei tämmöinen tutkiminen tuota suuria waikeuksia; sillä jo tawallisessa teurastuksessa woipi saada nähdä tärkeimmät elimet. Mutta oppiaksemme tuntemaan kaikkien pienten eläinten luonnon ja rakennuksen sekä tarkoilleen saadaksemme selwän elinten rakennuksen yksityisseikoista, on meillä paljo ja suuria waikeuksia woitettawana, waan näistä kuitenkaan ei ole aikomuksemme puhua.
Waan wielä waikeampaa on perinpohjin oppia tuntemaan elimiä niiden toiminnassaan, niiden tehtäwiä ja sitä tapaa, jolla ne näitä täyttäwät, sanalla sanottu, elinten elonilmauksia. Tähän tarkoitukseen ei kelpaa kuollut ruumis, waan ainoastaan eläwä. Täytyy ottaa waarin kaikesta, mikä tapahtuu elimellisissä olennoissa elontoiminnan ollessa heillä häiritsemättä käymässä; ja on sitä paitsi tarpeellista tehdä kaikenlaisia kokeita, miten elo pitkittyy erinkaltaisten ulkonaisten waikutusten alaisena. Sangen paljo on jo tässä suhteessa saatu tietää, waan wielä on jäljellä sanomattoman paljo tutkittawaa. Kaikki, mikä tässä on tiettyä ja edelleen saadaan selwille, yhdistetään yhdeksi erityiseksi tieteeksi; me annamme sille nimeksi fysiologia eli oppi elimellisten olentojen elonilmauksista sekä heidän elonsa ehdoista.
Molemmat tieteet, anatomia ja fysiologia, näyttäwät selwästi, mitä jo pintapuolinen katseleminen opettaa meille, että kaikki eläwät olennot owat paljoa enemmän moniosaisia kuin ne kappaleet, joilla ei ole eloa, esim. metallit ja kiwet. Jos lyöpi kiwen kappaleiksi, niin tulee näkymään, ettei osat suinkaan ole olleet elimiä eli elonwälikappaleita kiwelle, sillä kaikki osat owat jokseenkin toistensa kaltaisia. Toisella palasella ei ole muuta tarkoitusta kuin toisellakaan; woisipa wielä paremmin sanoa ett'ei niillä ole ollut mitään tarkoitusta ollenkaan koko kiwen suhteen; sillä kimessä ei ole ollut eloa. Ja sitä paitse on kiwi muodostunut paljoa yhdenkertaisemmista aineista kuin elimellinen olento. Todellisten elinten puutteensa wuoksi sanotaankin kiwiä ja metalleja elimettömiksi kappaleiksi; eläwiä olentoja sitä wastoin sanomme elimellisiksi.