"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette. Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa. Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran, että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla vajassa."
"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän jätti tallin.
Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.
"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän; "espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä tehdään?"
Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka. He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.
Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten kokouspaikkaan.
Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa. Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta, havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi, mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän vanhat etuoikeutensa takaisin.
Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä, joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen, vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar, neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment, hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]
Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja painui syvälle heidän mieleensä. — Kun hallitsijatar 6:nnen päivän iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja. Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan, toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)
Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin, kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.