Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta, varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, — siinä koko tuo ennen varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt, kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.
Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen, jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi: "tunnussana!"
Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja kätteli sydämellisesti vastatulleita.
"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong vahtimieheltä.
"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"
"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."
Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan laskuoven ja teljetä sen.
He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään, jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.
Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä. Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.
Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin kuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta, joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia; toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli haavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.