Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.
Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja vihkiminen alkanut.
Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. — Sulhanen ei tosin ollut mitään erinomaista — sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks' taidemaalari raukka nykyaikana! — Mutta morsiamen koti oli kaupungin varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.
Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. — Ilta oli kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin, kotiin mennessään, se tyydytys, että oli nähnyt jotain. Muutamat herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä laulaa rallattivat:
"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"
Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi, ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.
Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa kynttiläin kanssa hänen takanaan.
Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.
Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.
— Oi kuinka minä vihaan teitä, — puhuivat nuo silmät. — Ja miten vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat tuossa!