— Enpä oikein tiedä… Jos minä tulen mukaan, niin saanen minä asunnon jossain kalamökissä rannalla.
— Jos tulet mukaan! — huudahti Kaija hätäyneenä.
— Niin, — vastasi setä Frans, — sillä minä tulen mukaan ainoastaan siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö: ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut.
Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä.
— Setä Frans! — sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, — älä ole pahoillasi minuun.
Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa.
— Katsos! — puhui setä, luoden häneen syvän katseen, — niin kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin, tämä käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa… Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, — lisäsi hän lujalla äänellä, — paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä.
Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensa
Frans sedän kaulaan.
— Setä Frans! — sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen häntä takin kauluksesta, — sen minä sanon, että minne ikinä sinä lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa perässä… et sinä meistä enää pääse… minä taas en aio kätkeä sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni.
— Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? — kysyi setä Frans loistavin silmin.