— Lupaan.
Rakkautta säteili Kaijan koko olento… Frans sedästä tuntui, että hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen… Mutta hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta.
— Itä, veelä; itä, veelä! — huudahteli Helle, ponnistaen pieniä, lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten.
Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana — lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, — tämä sana oli Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille.
* * * * *
Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli, joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon lyöntejä kuin silloinkin… riemullisia lyöntejä nuoren onnen… voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen…
Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia, sommittelemaan suunnitelmia.
— Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! — virkkoivat he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain.
Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku iloihin ja suruihin… mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät:
— Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan…?