Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa, joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän jalkansa polkee!
Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset, ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän… nuo metsäkyyhkysi, jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä kauan Juhannuksen jälkeenkin… nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä silmänsä aukaisevat… ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten kaprifoliain hurmaava tuoksu — eihän kummakaan, jos sinä sielun tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren…
Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti.
Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien vastaantulijaan kasvoista.
"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut kauniin sadun.
Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona. Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat… he tiesivät vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen ihanaa.
Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta toiseen… ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä.
Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta, kauas, kauas tuonne ulos ulapoille.
Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä, ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla tuolla.
— Laula vielä! — pyysi hän, toisen tauottua.