Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun:
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Sä kultainen kude
Ja hienoinen!
Kun illalla metsästä karkelon kuulen,
Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan.
Pian luonani nään minä armahan',
Hänet nään, punahuulen.
Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit…
Armas! Vuokkoihin poskesi peitit…
Poskesi pehmeän, sulkkuisen,
Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen.
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Kun taivuin ja poimin
Sinut, armahain,
Niin juurellas vain
Heti hurme hulvahti rinnastain…!
Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä.
— Laula vielä! — virkkoi hän. — Laula siitä, kuinka riemullista on elää ja kuinka iloista kuolla.
Mutta Kaija ei laulanut.
— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Kaikki muut puhuvat kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta… sinä vaan puhut kuoleman ilosta.
— Iloa se onkin, niin minä luulen, — vastasi setä Frans. — Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan, huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta, toukasta välittää! Sillä on siivet… se lentää kohti aurinkoa… ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin että sielu saa siivet… Luulisihan siinä olevan ilon syytä!
Kaija huokasi syvään.
— Niin, niin! — virkkoi hän. — Niin se minustakin tuntuu, kun sinä tuolla tavalla puhut. Mutta kun katson kuolemaa, silloin se on kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus!
Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin.