— Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta, — virkkoi hän sitten.
— Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja sinun välilläsi, — vastasi Kaija. — Elämä oli hänelle pelkkää surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!… Hänen luontonsa oli yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen.
Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään.
— Minä tunnen hänen paradoksinsa, — sanoi hän, mutta sittenkin hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä. Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen suunnattomasta rikkaudestaan… se ei kohoa koskaan niin korkealle, että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu, niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään…
15.
Ja päiviä tuli,
Hädän päiviä, niin…
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
Mut kaikki, kaikki
Ne kestettiin.
Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä, tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä.
He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa.
Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui, matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui, kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten.
Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti.