Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä.
— Minä pelkään, — virkkoi hän, — minä pelkään kuolemaa.
Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla, joka aina rauhoitti Kaijaa.
— Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se on, — sanoi setä.
Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän puoleensa.
— Minkä sanan tuot prinssiltä? — kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset silmänsä setä Fransiin.
Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen.
— Tällaisen, — virkkoi hän, — tällaisen tuon sanan: nyt saat lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt.
Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen.
— Hyvä oli, ettäs tulit, — puheli sairas. — Sinä ymmärrät aina, mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana… aivan toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on.