Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa.
— En tiedä, millaista se on, — vastasi hän; — enhän ole itse sitä nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan.
— Niin se onkin, — sanoi sairas. — Minä tunnen tuon äänen. Aina minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa. Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! — Sairasta puistatti. — Minä astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan kahleet kalisivat… Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä sanomaton onni!
Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa lyönyt.
— Niin, sanoi hän lämpimästi. — Nyt me saamme nähdä sinut iloisena.
Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle tyynyihin.
— Äiti parka! — huokasi hän vain. — Armas äiti parka! Sairas kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä.
Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setä
Fransiin:
— Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla kerran oli.
Kaija purskahti itkemään… Hän itki kauan, kädet silmillään…
Sairas kävi levottomaksi.