Sairas loikoi silmät selko seljällään.
— Ei! — virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. — Älä polje sitä!
Se on vaan pikkuinen käärme… mutta sillä on sielu silläkin.
Setä Frans myhähti.
— Merkillistä, — puhui hän. — Aattelin juuri, kuinka iloinen hän on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En ole yhtään elävää milloinkaan polkenut…" Kuinkahan moni meistä voi vastata samalla tapaa?
Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen silmäripsissään.
— Kyllä, — sanoi hän, — kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli niin suuri valta hänen ylitsensä.
— Ei, ei! — huudahti sairas äkkiä, kohottautuen… — Minun prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä, joka istuu tuossa… hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen kätensä niin pehmoiset… hänen mielensä niin uskollinen… hän ei koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, — sairas nauroi kauan ja katkerasti — hän polki minua joka päivä, minkä elin… hänen oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee… Ja hänen kätensä — sairasta puistatti — hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat.
Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen.
— Älä virka tätä kellekään, — kuiskasi sairas. — Jos mitä olen sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin surevat, ne yksin surevat… Me emme uskalla puhua sitä eläessämme… me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme… meidän maallisen elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan poveen…
Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa ja piteli sitä paikoillaan.