— Oikeassa olet, — puhui hän sairaalle, — yksin teidän pitääkin olla.
Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti koholleen.
— Näetkös! — lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. — Ovet ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!… mutta — virkkoi hän taas valitellen — ei siitä tule mitään… eihän minulla ole siipiä…
— Ole rauhassa, — virkkoi setä Frans, — pian huomaat, kuinka siivet kasvavat.
Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana suurena odotuksen hymynä.
— Katso, kuinka kaunista tuo on! — virkkoi setä Frans. Hän otti Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin, mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan suuntaan kuin setäkin.
Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää… hänen silmänsä sammui kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi.
— Siivet… — kuiskaili hän vaan —… siivet!…
— Nyt hän sai ne, — lausui setä Frans ja levitti hiljalleen hurstin hänen kasvojensa yli.
— Salli minun nähdä häntä vielä kerta, — pyysi Kaija ja nyyhkien suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet viereiseen huoneesen.