— Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista.
Väristen painautui Kaija häneen kiinni.
— Kuolema on sittenkin kauheata! — virkkoi hän.
— Ja kirvoitusta, — liitti setä Frans. — Aatteles, mikä karvoitus sellaiselle sielulle kuin hänen!
— Mutta se erottaa… se panee tuhansia peninkulmia meidän välillemme! — sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan vuoteesen päin.
— Ei minusta lainkaan, — vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan tapaansa. — Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on siivet saanut?
Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen ohitsensa.
Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setä
Fransiin ja sanoi:
— Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta… sillä minä en voisi päästää pois sinua enkä Helleä… En, en… minä en voisi!
Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa, ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti pyöreitä poskia.