— Armas! — sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. — Minä yksin olen syypää. Miksikä otinkaan sinua mukaani sinne?
— Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!… Vai?…
— Kaija loi häneen terävän katseen. — Vai pelkäätkö sinä itsekin…?
Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi:
— Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten… jonakuna silmänräpäyksenä silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt salata niin kauan ajatuksiasi minulta.
— Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, — vastasi toinen murheellisesti.
Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja virkkoi:
— Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi.
Kaija myhäili onnellisena.
— Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni.
— Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki.