Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa.
Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa.
— Kyllä me peikot kurissa pidämme! — puhui hän.
— Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää.
Kaija hätkähti.
— Älä ole huolissasi Hellen tähden, — liitti setä Frans. — Kyllä minä hänestä murheen pidän.
— Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! — huudahti Kaija, koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä.
— Voit kyllä, — sanoi toinen päättävästi. — Kun ensi kevännä palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon.
— Sen minä teen, — virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans sedän tähden.
Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen olemuksensa.