Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen harteiltansa.
Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla.
Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi… ja väliin heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä.
Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi.
Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään. Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla, visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia, hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona. Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää… ja joka yö hän uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta saatujen piirustusten mukaan.
Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka päivä aina joku uusi ostos lisää.
Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa.
Setä Frans oli kuin suuri lintu — noita solakoita mustia rastaita, jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan.
— Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, — puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili kääröjä. — Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä.
— Ei olekaan! — riemuitsi Kaija. — Eikä pesää missään sellaista kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni palanen elettyä elämää… täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja ilon päivistä… ja päivistä juhlallisen odotuksen.