— Kummallista! — liitti hän sitten, — Takaisinpäin aatellessani minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme… ja rakkautemme on sittenkin aina uusi.
Setä Frans naurahti.
— Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, — virkkoi hän.
Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi aina: "te on Hellen, te!"
Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne.
— Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli kolme pientä, kiiltävää jalkaa?
— Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais sitä pois! — vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran tiedetään, miten milloinkin pitää olla.
Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse.
Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana, mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat ja laihtuivat.
Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan.