Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita vaaleita huulia hymyyn.
Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä ja loi häneen hätäytyneen katseen.
— Hänessä on kova kuume, — virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta, sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä. Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti pojan.
Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään.
— Ei suinkaan se ole vaarallista? — kuiskasi hän, huulet kuivina.
— On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä takaisin tohtoriin.
— Kuinka? — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. — Kuoleeko hän?
Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta.
— Ei suinkaan, — vastasi hän. — Paranemisesta on paljokin toivoa, jos heti tehdään leikkaus.
— Mutta siinähän on hengenvaara! — huudahti äiti. Tohtori katsahti vuoteesen päin.