Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä toiminnan.
— Minä en voi, — ajatteli hän, — en, en voi! — Ja kyyneleitä valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin.
Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti.
— Älä vaan lasta ota! — huusi hän. — Älä vaan lasta!
Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään.
Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan, ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä… tuo oli Kaijalle tuttua jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat kasvonsa hänen rintaansa vasten.
— Kas niin, kas niin, — puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen tukkaansa, — nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa.
Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko varma?"
Setä Frans nyökäytti päätään.
— Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua.