Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan huoneesen.
Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon, ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut… ne muistuttivat hänelle äkkiä äitiä.
Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää, verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät kiinni rautasängyn pienoista.
Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään. Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän kääntyi setä Fransiin.
— Teetkö minulle palveluksen? — kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti päätään.
— Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, — lausui
Kaija. — Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin… ennenkuin…
Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti visittikortille:
"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti!
Kaija."
Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima, jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.
Helle rakastaa häntä… Setä Frans on voittanut pojan rakkauden puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut koskaan ajatellutkaan… mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen! Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää elämästänsä… Ja sittenkin… kun kuolema uhkaa… silloin Kaija lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!