Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös auttamaan häntä.
Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.
— Voi hyvä Jumala kuitenkin! — sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä kyynelen silmästänsä, — ett'ei tuosta jo tule loppua!
Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin pian tulisi loppu!" — silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.
— Parasta on, kun menet pois, — virkkoi hän, monta kertaa turhaan yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. — Pyytämällä minä pyydän: mene.
— Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! — sanoi Pietari Dam äkkiä uhmaavasti.
— Kyllä… mutta ei nyt… min'en saata nähdä sinua nyt, — kuiskasi Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pojasta pois.
Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.
Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada arvatuksi hänen ajatuksensa.
Mutta äkkiä hän ymmärsi.