— Tahdotko isää tänne? — kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan silmissä tiesi myöntävää vastausta.

— Tässähän minä olen, — sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen ylitse.

Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.

— Ei lapsi sinua tarkoita! — virkkoi hän, — vaan häntä, joka on ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.

Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli lattiata edestakaisin.

— Miks'et sinä tule sisään? — sanoi Kaija. — Hellen on sinua ikävä, ja ikävä on minunkin.

Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.

Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin kalpeisin piirteisin.

— Näitkö? — huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. —
Helle myhähti! Hän myhähti sinulle!

Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti sinulle!…