Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.
Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä, kuinka tyhjää hänen elämänsä — ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä yhteis-elämä on.
Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.
Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma… Appensa välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä, hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan tulemaan takaisin.
— Sitä hän ei koskaan tee, — virkkoi hän itsekseen monta kertaa, lisäten kumminkin: — Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan mieltymään itseeni.
Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa, päästäkseen pojan suosioon.
— Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, — sanoi hän teatraaliseen tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein ääneen.
Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä. Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin. Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä, mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja vaipui unenhorrokseen jälleen.
Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.
— Luulenpa, että me saamme hänet pitää, — virkkoi setä Frans ja nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.