— Siltä alkaa minustakin näyttää, — kuiskasi äiti riemahdellen.
Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin… Setä nousi vain silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin… ja kun Kaija oli nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski sen varovasti hänen ylitsensä.
Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta… ja hän tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.
Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.
— Armas! — kuiskasi hän hiljaa. — Oma armaani! Kuinka mielelläni soisin voivani säästää sinua suruilta!
Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.
— Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, — lausui hän värähtelevin äänin.
Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.
— Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun kanssani!
Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.