— Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee, — sanoi tohtori, — sillä häneen saatte luottaa… hänelle toki rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!
Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.
— Koko elin-ajaksi, — virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä yksin sen kuuli.
Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä
Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:
— Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa minusta parempaa kuin ansaitsen.
Setä Frans naurahti.
— Ei rakkaastansa usko, — virkkoi hän, — vaan tietää, että hän on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.
Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.
— Tiedä, — puhui Kaija, — tiedä, että juuri siinä silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla… hänen tai lapsen… kumpaisenko valitset?"… Ja minä valitsin lapsen… Tämä se on kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että valitsisin lapsen.
Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan kuuluville.