— Miksis sanoit tuon? — virkkoi hän viimein. — Parempi olisi ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.
Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten silmäluomien alta.
— Frans! — sanoi hän. — Sinä et saa tuomita minun rakkauttani tämän yön mukaan… et saa!
Mutta toinen pyöritti päätään.
— Se ei ollut ensimmäisesi, — lausui hän; — siksi se ei ole ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas, et edes lähinkään… Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään olla vähempää.
Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
— Voi älä puhu noin! — pyysi hän. — Sinä et tiedä, mitä on olla äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se vähäinen myönnytys.
— En voi! — äännähti setä Frans äkkiä. — Min'en koskaan käy välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.
Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun… hän ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.
Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.