Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.
Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.
Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin hänen vieressään.
— Armas! — puheli hän vienoimmalla äänellään. — Älä ole pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.
Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen rintaansa vasten.
— Et ollut! — puhui Kaija, — sinähän olit oikeassa. Nyt minä ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit täyttä rakkautta, sinä, joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista vaan… mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!
16.
Hopsis, ratsu vankka!
Sill' on nimi Blanka!
Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei.
Mut kun käy hän noissa —
Lapsuusrauh' on poissa…
Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa. Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas täyteen ääneen.
— Helle tuli taas! — puheli piltti, loistavin silmin katsellen ympärilleen.