— Niin, Helle tuli taas! — toistivat nuo kaksi hänen vieressään, ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta paistattelemassa päivää.
— Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, — puhuivat he. — Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?
— Mirri itki Helleä, — sanoi poika. — Missä Mirri?
Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:
Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei…
Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen, ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä astui huoneesen.
Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi vaan suorastaan Kaijan puoleen.
— Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa poikaa? — kysäisi hän.
— Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?
Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti… Pietari Dam ojensi kätensä Hellen puoleen — jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, — mutta Helle tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen ja virkkoi: