— Se valta, jonka sinä olet menettänyt, — vastasi Kaija tyynesti. — Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa sitä miestä isäkseen, — lisäsi hän hiljaisella äänellä.
— Isä hyvä! — virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.
— Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, — sanoi hän Kaijalle, koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. — Minä olen jättänyt lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.
Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.
— Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin hän on suorittanut, — sanoi hän. — Mitä aioit maksaa siitä? Kenties pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää… maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella… vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla…
Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.
Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun vaativana… eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä lujasti kiinni käsivarresta… hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa maljasta pitkin, syvin siemauksin… Näytti kuin ei hän lainkaan tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi, intohimoisesti.
Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja jaloillaan.
— Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! — huusi hän.