Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.
— Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet sinulta.
— Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, — virkkoi
Pietari Dam kiusotellen.
— Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit… niin valoisata ja rauhallista. Mutta nyt…
Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:
— Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.
Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen. Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja sietämättömämmiksi.
Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen voimiansa jäytävät.
Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.
Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän haasteli: