— Paha mies oli Hellen luona… paha semmoinen… äiti itki.
Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä
Pietari Damin luo.
— Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, — lausui hän, — niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas joka tapauksessa.
Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.
Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä Frans otetaan häneltä pois… ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä päivät umpeen.
— Minusta tuntuu, — puheli hän, — kuin onni, mikä meitä odottaa, olisi liian suuri minulle… tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa sitä.
Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa! hän tuli sisään, iso kirje kädessä.
— Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja tilannut sinulle paikan, — puhui hän. — Nyt olet hyvä ja kiltti ja lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa kyllä huolta toisistamme… Ja sitten sinä palajat reippaana ja punaposkisena, palajat sinun ja minun kotiini. Ja sitten meillä on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.
Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta, tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.
— En lähde hänen luotaan pois, — sanoi hän itsekseen. — Siihen hän ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.