Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut: hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin… kuin olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä… Aamuin herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.
— Hän oli sittenkin oikeassa, — puheli hän itsekseen; — minun täytyy lähteä.
Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella, tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä, ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, — silloin täytyi hänen kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä tuokiossa maihin.
Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys, pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää Kaijaa irti… Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti… Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.
* * * * *
Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja, mutta — setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana… Välisti hän huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.
— Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, — näin hän haasteli. —
Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.
Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi unohtanut, mitä niissä on, — hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, — mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.
— Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, — kirjoitti setä Frans, — mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden! Ei vuosia enää… moniahta kuukausi vaan, niin olet omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo valmiina… silloin olet Sinä minun!
Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa Höistrupin rannalla… "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille", niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin, joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään. Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän ensimmäiselle onnelleen.