"Hellestä tulee pitkä poika — hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."
Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:
"Helle kulta! Äidin oma armas poika!"
Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun huoneeseni: "Näitkö Helleä?" — "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko. "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä vuoteessaan ja hyräili lauluja… ja minä pistäysin hänen kiharaiseen tukkaansa… ja minä puikahdin hänen pikkuisten, paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö Helle poikaani?" — "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. — "Hän käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."
— Milloin äiti tulee? — kyseli Helle monasti päivässä, ja setä Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." — "Sen pitää kellastua heti kohta." — "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", — niin vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.
Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani tavaransa matka-arkkuun.
— En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, — sanoi hän itsekseen.
Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.
Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.
Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti — se oli kabinettikuva puitteissa — ja Kaija näki, kuinka varovasti setä Frans otti sen ja asetti pojan eteen.