— Suutele äitiä, — sanoi hän, — mutta varovasti.
Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota kylmää lasia vastaan kerran… toisen… kolmannen…
Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.
Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.
— Äiti! Äiti! — riemuitsi hän. — Onko lehti jo keltainen?
Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!", silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.
— Lupaa minulle, — virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin että saattoi katsoa häntä silmiin, — lupaa, ettes enää milloinkaan lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan. Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että — olkoon elämä pitkä tai lyhyt — me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin varaksi.
Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani silmilleen.
— Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan iankaikkisuuteenkin.
Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin, hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä kiinni.