Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään hänen huuliltaan hälvennyt.
— Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, — sanoi setä Frans, seuraten häntä silmillään.
— Niin olenkin, — vastasi Kaija. — Minä tulen rakkauteni ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!… Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut kuulevinani ihaninta musikkia!… Esimerkiksi tätä…
Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin fantasiaa.
Ja sitten hän lauloi:
Ja jos oisit luotani loittonakin
Tie leimuja täynn' olis, tulta,
Minä luoksesi vaan yhä taistelisin,
Minä luoksesi ryömisin, kulta!
Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs
Öin, päivin, aamuin, illoin,
Ja tuskia tuimia kärsiessäs,
Minä kärsisin kanssasi silloin.
Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois,
Kuni tammen lyö myrsky tiellä,
En sinnes ma Herralle rauhaa sois,
Kunnes oisin sun luonasi siellä.
— Mitäs sinä lauloitkaan? — kysyi setä Frans, käyden äkkiä tarkkaavaksi.
— Omia laulujani vaan.