— Sepitätkö sinä lauluja?
— Sepittelen… Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.
— Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle… minä saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.
— Kuka sanoi, että saat?
— Kun laulut ovat minusta, niin…
— Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.
— Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!
— En!
— Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi… Hän sanoi sen leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:
— Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.