Ja hän hyräili:
Kun elon ilta saa,
Niin vanha pariskunta
Yhdessä laulelee
Ja näkee kevät-unta.
— Tunnetko sen?
— Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:
Voi minun mairemarjuttain!
Voi minun ainoarmastain!
Tänäpänä kirkossa kuulutettiin,
Kirkon kattoon nostatettiin!
Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. — Äiti, laula Hellelle ja! — pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:
Noin lauloi armaallensa,
Prinsessa Namurin,
Hän lauloi elon taistot
Ja elon riemutkin.
Mut Haakon herra sitten
Jo ol' kuningaskin hän,
Mut surumielin muisti
Hän lapsenlaulun tän.
Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, — kunnes Kaija teki nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä riisumaan.
— Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? — kysyi poikanen uteliaasti.