— Kyllä. Etkös tahtoisi minua?
— Kyllähän minä… — vastasi poika hidastellen, — mutta isä ja!
Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.
— Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.
— Vai ei ole! — virkkoi piltti pilkallisesti. — Isä nukkuu Hellen vieressä.
Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?"
Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa suupielessä ja levollinen hymy huulilla.
Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen suunsa ja sanoi:
— Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.
— Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? — kysäisi poika epäillen.
— Ei, ei koskaan enää, — vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa, naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.