Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli puikahtanut peitteen alle.
He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa. Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.
— Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, — virkkoi setä Frans, tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.
Päätään pyörittäen Kaija vastasi:
— Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua, ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta, silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.
Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.
— Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! — puheli hän. — Te olette minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.
— Kaikkeako? — virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän katseensa. — Oletko varma siitä?
Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen, nyt olen varma siitä."
Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni… kautta kaikkien ajatusten… kautta kaikkien tunteitten… jok'ainoassa säikeessäkin minun sisintä, henkivää olemustani!