Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on
Kaija kokonaan hänen omansa.
— Se on melkein liikaa, — jupisi hän. — Se on melkein liian suuri onni!
Mutta Kaija naurahti.
— Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä? — virkkoi hän. — Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut. Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!
Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla… hän suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.
— Mun omani! — kuiskaili hän vain.
Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin vakuuttavasti, niin sydämellisesti:
— Niin, sinun omasi!
Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää, joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.
He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika kuului olevan aivan valveilla.