— Halloo! — huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se on Helle!"
— Mitähän se poika siellä hommaa? — huudahti Kaija, kavahtaen ylös.
Setä Frans nauroi vaan.
— Hän telefoonaa kaiketi unissaan, — virkkoi hän. — Tuonottain kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja — ala soitella sitten. Tules katsomaan… No, mutta poikahan on ihan valveilla!
He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.
— Halloo! — kuului taas. — Onko Jumala kotona?… Jaha… Kiitos… Hyvä on… Niin… tuota… Pyytäkääs, että hän lähettäisi tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.
Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.
— Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. — Onko se Herra Jumala!… Jassoo… Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän valoa; täällä on niin pimeä.
Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja sytytti pöydälle pienen yölampun.
Mutta Helle ei siitä välittänyt.