— Halloo! — telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. —
Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä… valoa tuli… Kiitos! Hyvästi!
Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa lapsen tähden.
— Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat toisilleen.
17.
Joill' yhteiset kevätlaulut soi,
Sinis lehdet kuin kellastuvat,
Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi —
Heill' on siitä selvät kuvat…
Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.
Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee sitä joka päivä.
Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä milloinkaan joudu?
Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.
Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.
Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.