Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.
— Mitäs siitä lähtis? — virkkoi hän.
— Minä maksan, minkä vaaditte, — jatkoi setä Frans. Ja sitten ne oppitunnit alotettiin.
Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran, että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja — hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli määrä käydä huoneita siivoamassa.
— Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä tällaista ole nähnytkään! — puheli matami kädet puuskassa. — Ja jos sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta, mustuneesta romulaatikosta? — Matami viittasi ylenkatseellisesti erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.
— Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! — vastasi setä Frans, ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona, menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen, näpelehtimässä näitä jonkin joutavia… Ja jos minä vaan saisin päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki niillä oikein olla mahtaa?"
Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.
— Sanonko ma? — puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta loistavin silmin. — Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.
Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa… Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.
Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä jäähyväisiksi: